TAMPEREEN
KAMERASEURA RY.

Filmikuvaus - Kuinka päästä alkuun?

Analoginen valokuvaus filmille on kasvattanut uudelleen suosiotaan 2010-luvulla sekä vanhojen harrastajien että digikuvauksella aloittaneiden parissa. Laadukkaiden (käytettyjen) kameroiden ja objektiivien saatavuus varsin edulliseen hintaan sekä tarvittavien kemikaalien saatavuus tekevät aloittamisesta suhteellisen helppoa. Filmin kehittämisen hankaluus on monelle kuitenkin ainakin näennäinen este. Tampereen Kameraseuran jäseninä meillä on käytössämme korkeatasoisesti varusteltu pimiö, jossa mustavalkonegatiivien kehitys ja vedostaminen onnistuvat mainiosti. Lisäksi kokeneet jäsenemme pystyvät auttamaan inokkaan filminoviisin alkuun. Lisäksi esimerkiksi Kameratori tarjoaa filmin kehitys- ja skannauspalveluita varsin kohtuulliseen hintaan. Seuraavassa kerron omiin kokemuksiin pohjautuen millaista on aloittaa analoginen valokuvaaminen liki tyhjästä.

Kuvaaja Ilkka Aaltonen

Kuvaaja: Ilkka Aaltonen

Miksi kuvata filmille?

Seuramme filmille kuvaavilla jäsenillä on hyvin erilaiset taustat. Osa kuvaa pelkästään filmille, mutta monet kuvaavat filmiä digin rinnalla. Toiset ovat kuvanneet filmille vuosikymmeniä kun taas jotkut ovat vasta-alkajia. Kaikkia kuitenkin yhdistänee ainakin jonkinlainen kiinnostus valokuvauksen historiaan sekä mieltymys analogisten kuvien erityiseen laatuun.

Mielestäni filmin ja digitaalisen valokuvan absoluuttisen laadun vertailu on jokseenkin turhaa. Nykypäivän digikamerat ja niiden sensorit tuottavat erittäin tarkkoja ja laajan dynamiikan omaavia valokuvia. Moni filmiharrastaja kuitenkin vannoo filmistä löytyvän erityisen laadun nimiin. Se voi olla mustavalkofilmin upeat sävyliu'ut ja valotusvara tai värifilmin laaja väriskaala. Filmin rakeisuus, jota usein pidetään virheenä, voi myös toimia hienona efektinä. Suurempiin filmiformaatteihin siirryttäessä myös resoluutio kasvaa vähintään haastaen modernit digikamerat.

Käsityön konkreettisuus verrattuna digikuvaamiseen sekä perinteisen valokuvauksen tekniikoiden säilyttäminen ja vaaliminen ovat myös hyviä syitä kuvata filmille. Filmille kuvaamisen suhteellinen hitaus voi olla myös vapauttavaa. Kuvausretken onnistumista ei mitatakaan otettujen kuvien määrällä ja yksikin loisto-otos tuntuu palkinnolta. Samalla kuvaaminen muuttuu vaativammaksi, mikä voi avata uusia ulottuvuuksia harrastukseen. Ja mikä olisikaan parempi tapa oppia valokuvauksen teoriaa kuin soveltaa sitä käytännössä ilman kameran automatiikan tuomaa turvaa.

Kannattaa myös muistaa, että joitain klassikko-kameroita esim. Pentax 67, Mamiya RF 66 ja 67 ja Fujin keskikoon mittaetsinkameroita voi käyttää ainoastaan filmille kuvaten.

Filmikuvaamisen kustannukset

Filmikuvaamisen kalleus on suhteellista. Kameroita ja optiikkaa saa käytettynä hyvinkin edullisesti. Aikanaan pienen auton verran maksanut studiokamera objektiiveineen on nyt käytettynä useimpien harrastajien ulottuvilla.

Useimpien kameroiden optiikkaa voidaan käyttää modernissa peilittömässä järjestelmäkamerassa (Olympus ja Panasonic micro 4/3, Fujifilm, Sony) sopivien adapterien avulla käsitarkenteisesti. Filmikameraa varten ostettua objektiivia ei siis tarvitse hylätä, vaikka välillä vaihatisikin digikuvaamiseen.

Filmi ja kemikaalit toki maksavat jotain, mutta pienen vaivannäön ja taustatyön avulla niissäkin voi säästää. Valuuttakurssien vaihteluita voi hyödyntää ja ostaa esimerkiksi Ilfordin tuotteita suoraan Iso-Britanniasta ja Kodakin tuotteita muualta. Valtamerkkien lisäksi on olemassa pienempiä valmistajia, joiden tuotteet ovat käytännössä vastaavia, mutta edullisempia. Kemikaalien säilyvyyttä voi parantaa säilömällä ne ilmatiiviiseen haitaripulloon. Kemikaalien säilyvyys on yleensä valmistajan lupauksia parempi. Paljon kuvaavalla yksikkökustannukset myös laskevat huomattavasti ja filmin kehittäminen ja etenkin valokuvien vedostaminen isommalla porukalla on harkinnan arvoista.

Kameran valinta

Mikäli kaapin perältä ei löydy toimivaa filmikameraa, on sellaisen ostaminen tai lainaaminen ensimmäinen askel. Seuraavassa käsitellään lyhyesti erilaisia vaihtoehtoja lähinnä filmikoon mukaisesti. Mitään yhtä oikeaa valintaa ei ole kuitenkaan olemassa.

Filmikoko vaikuttaa (aivan kuten digikameran sensorin koko) optiikan polttoväliin kuvakulman pysyessä vakiona. Saman kuvakulman saavuttaminen keskiformaatin kameralla vaatii suunnilleen kaksinkertaisen polttovälin verrattuna 35 mm filmiin. On huomattava, että keskiformaatteja on useita eri kokoja ja kuvasuhteita, mikä hankaloittaa vertailua. Koon vaikutuksia vaadittuun polttoväliin voi kätevästi vertailla Field of View -laskurilla.

Vastaavasti isommalle filmikoolle kuvattaessa saman kuvakulman antava objektiivi tuottaa kapeamman syväterävyysalueen pidemmän polttovälinsä johdosta. Depth of Field -laskurilla voidaan havainnoida filmikoon vaikutus syväterävyyteen.

Suurempiin formaatteihin siirryttäessä valokuvauksen tahti yleensä rauhoittuu, koska kuvat otetaan suhteellisen pienellä aukolla ja pitkillä valotusajoilla riittävän syväterävyysalueen saavuttamiseksi. Tosin vielä keskiformaatilla voidaan kuvata varsin samalla tekniikalla kuin kinokoolla.

Tampereen Kameraseuran pimiössä voidaan vedostaa mustavalkofilmiä aina 4 x 5-tuuman laakafilmiin asti.

Kinofilmikamerat

Perinteiselle 35 mm filmille kuvaaminen on edelleen helpoin tapa aloittaa filmiharrastus tai palata sen pariin. Kameroita on saatavilla käytettynä paljon ja edullisesti. Myös sopivaa optiikkaa löytyy helposti. Canonin ja Nikonin automaattitarkenteisia objektiiveja voi käyttää myös filmirunkojen kanssa, mikä tekee niistä erinomaisen valinnan jo kyseiseen järjestelmään sijoittaneelle.

Keskiformaatti

Keskiformaatin filmi on kooltaan kaikkea yli 35 mm mutta alle 4x5 tuumaa. Yleisin formaatti on 120, jossa paperitaustaiselle rullafilmille mahtuu tyypillisesti 8-15 ruutua. Yleisiä keskiformaatin filmikokoja ovat:

  • 6x4.5 cm - esim. Mamiya 645, Contax 645 ja Fujifilm GA645
  • 6x6cm - useita Hasselbladin malleja
  • 6x7cm - esim. Pentax 67, Mamiya RB/RZ67, Fuji GF670
  • 6x9cm - esim. Fuji GX690 "Texas Leica"

Kameran valintaan vaikuttaa haluaako peilillisen järjestelmäkameran tyylisen kameran vai mittaetsinkameran. Hasselbladilla on useita hienoja 6x6-kameroita ja ne ovatkin manio vaihtoehto mikäli budjetti ei ole kovin tiukka. Itse päädyin ostamaan tori.fi:stä Mamiya RZ67-kameran, joka on melko isokokoinen ja kömpelö studiokamera. En ole valintaani kuitenkaan katunut, koska sekä kamera, että Mamiyan maineikas optiikka ovat toimineet moitteettomasti. Mihin hyvänsä merkkiin päätyykään olisi hyvä valita suhteellisen yleinen merkki optiikan ja varaosien saatavuuden varmistamiseksi. Vaihdettava perä, joka mahdollistaa filmin vaihdon kuivauksen aikana, on oiva ominaisuus joissakin keskiformaatin kameroissa (kuten Mamiyassani ja Hasselbladeissa).

Mamiya RZ67

Isoformaatti

Isoformaatin kamerat alkavat 4x5-tuuman filmikoosta ja jatkuvat kustomoituina versioina mielettömän suuriin kokoihin asti. 8x10-tuumaa on toinen yleinen koko. Isoformaatilla kuvatessa kaikki muuttuu. Filmi on yksittäin pimeässä ladattaavaa laakafilmiä ja kamerat ovat usein suuria ja kömpelöitä paljekameroita. Tarkennus tapahtuu palkeen avulla kankaan sisällä.

Kaksi eri pääryhmää ovat:

  • Palkkikamerat alunperin studio-käyttöön - esim. Sinarin kamerat
  • Pressikamera, field-kamera, jonka saa näppärästi (isoformaatissa kaikki on suhteellista) kasaan - esim. Linhof Technica, Wista Field

Isoformaatin kamerat ovat usein ns. teknisiä kameroita, joiden ominaisuuksia pystyy hienosäätämään erilaisten "liikkeiden" avulla.

Isoformaatin filmistä saadaan skannattua erittäin laadukkaita kuvia, jopa 100 megapikselin resoluutioon asti. Monet valokuvauksen suuret nimet, kuten vaikkapa Ansel Adams, ovat loihtineet unohtumattomia valokuvia käyttämällä isoformaattia.

Isoformaatin kameroilla voidaan myös käyttää perinteisiä tekniikoita kuten märkälevyprosessia, tosin teknisten haasteiden kasvaessa vasin suuriksi.

Pinnhole-kamerat

Pinhole- eli reikäkameralla kuvaaminen joko laakafilmille tai suoraan positiivipaperille vie kuvaajan valokuvauksen alkulähteille. Kuvattaessa vaikkapa aukolla f/295 antaa ääretön syvyysterävyys ja likimain yhtä ääretön diffraktion aiheuttama kuvan pehmeys kuville aivan uusia ulottuvuuksia. Pinhole-kuvaaminen onkin aivan oma alalajinsa eikä sinänsä verrannollinen muihin vaihtoehtoihin.

Muita varusteita

Valotusmittari on tarpeellinen monen filmikameran kanssa. Erillinen valotusmittari on hieno ratkaisu, mutta digikameran avulla tai vaikkapa erillisellä mobillilaitteen sovelluksella pääsee hyvin alkuun.

Negatiivien säilytystä varten on hyvä olla varta vasten sitä varten suunniteltuja taskuja, mikä takaa negatiivin hyvän säilyvyyden.

Kameran ostaminen

Käytettyjä filmikameroita ja niihin sopivaa optiikkaa liikkuu markkinoilla todella paljon. Suomalainen Kameratori sekä nettihuutokaupat sekä tietysti eBay ovat käypiä vaihtoehtoja. Kalliimpia kameroita ja objektiiveja hankittaessa riski tietysti kasvaa, mutta yleensä ottaen myyjät tuntuvat olevan rehellisiä. Ja aina voi halutessaan käyttää kauppoja, jotka antavat palautusoikeuden ostoksille.

Filmin valinta

Yksi filmikuvaamisen hienoimpia puolia on vaihtoehtojen rajattomuus. Filmi- ja paperityyppejä on lukuisia ja niille voidaan valita lukemattomista kehitteistä ja kehitystekniikoista. Tämä voi kuitenkin saada harrastuksen aloittamisen tuntumaan hankalalta. Alussa onkin suositeltavaa valita tunnetun valmistajan tuotteita sekä käyttää niihin ohjeiden mukaisa kehitysaikoja ja -tekniikoita. Sitten kun perusteet ovat hallussa voidaan jatkaa haastavampien ja harvinaisempien tekniikoiden pariin aina vaikkapa märkälevykuvaukseen asti.

Seuraavassa käsitellään hyvin aloittelevalle kuvaajalle sopivia Ilfordin ja Kodakin tuotteita. Valinta niiden välillä lienee makuasia. Harrastus voidaan toki aloittaa lukuisten muidenkin vaihtoehtojen kautta ja kokemuksen karttuessa kannattaa ilman muuta etsiä itselle mieluisia vaihtoehtoja eri merkkien valikoimista.

Filmien ominaisuudet ja valinta

Filmikuvaajan ensimmäinen valinta tapahtuu väri- ja mustavalkofilmin välillä. Esimerkiksi Kodak Portra ja Ektar -filmeillä saadaan upeita värivalokuvia. Värifilmin kehitys tapahtuu C-41-prosessilla ja vaikka omatoiminen kehittäminen on mahdollista, se on hankalaa eikä tulos käytännössä eroa kaupallisesta kehittämisestä. Tässä artikkelissa keskitytään mustavalkofilmiin ja sen kehitykseen. Mustavalkofilmin kehityksellä pystytään vaikuttamaan huomattavasti lopullisen negatiivin kontrastiin ja myös korjaamaan tai muuttamaan valotusta.

Filmikuvauksessa valokuva muodostetaan ensin filmille negatiivina. Mustavalkofilmi koostuu useasta kerroksesta:

  1. Suojaava kuori
  2. Emulsio, jossa on valoherkkiä hopeasuolokiteitä liivatteessa (gelatin)
  3. Muovikalvo, jonka toimii filmin runkona
  4. Valopihasuoja (anti-halalation layer), jonka tehtävänä on estää filmin sisäisten heijastusten aiheuttamia ongelmia

Valotuksen aikana filmin emulsion hopeasuolakiteet herkistyvät valolle sen mukaan kuinka paljon kullekin alueelle pääsee valoa ja syntyy ns. latentti kuva. Latentti kuva saadaan näkyväksi negatiiviksi kehittämällä kuva kehitteessä. Filmin rakeisuus riippuu filmin valoherkkyydestä, joka ilmaistaan ISO-arvolla. Mitä herkempi filmi (suurempi ISO) sitä enemmän rakeisuutta - aivan kuin digikameralla kuvattaessa. Digikameroiden ISO-arvot vastaavatkin suurinpiirtein filmien arvoja. Filmin rakeisuus aiheutuu kehityksen aikana tapahtuvasta hopeakiteiden kasautumisesta. Lopullisen negatiivin rakeisuuteen, ja etenkin siihen kuinka sen katsoja kokee, vaikuttavat itse filmin ominaisuudet sekä myös kehitteen ominaisuudet.

Mustavalkofilmit voidaan jakaa seuraaviin luokkiin:

  • Pankromaattiset filmit, jotka toimivat pääpiirteittäin ihmissilmän näkemällä valon taajuusalueella (punainen, sininen, vihreä). Näiden filmien käsittely vaatii täydellisen pimeyden.
  • Ortokromaattiset filmit, jotka toimivat ainoastaan sinisen ja vihreän värin taajuusalueilla. Näitä filmejä voidaan käsitellä punaisen turvavalon kanssa.
  • Infrapunafilmit, jotka toimivat infrapunavalolla.

Jatkossa keskitymme pankromaattisiin filmeihin. Filmit jaetaan lisäksi tyypillisesti kahteen luokkaan rakeen muodon mukaisesti:

  • Perinteisen rakeen filmit, joissa rakeet ovat kolmiulotteisia ja selkeästi havaittavissa. Esimerkiksi Kodakin Tri-X sekä Ilfordin FP4+ ja HP5+ kuuluvat tähän luokkaan.
  • T-rae (tabular grain) -filmit, joissa rakeet ovat litteitä ja siten vähemmän häiritseviä. Esimerkiksi Kodakin T-Max ja Ilfordin Delta kuuluvat tähän luokkaan.

Valinta raetyyppien välillä on puhtaasti makuasia. Vaikka T-rakeen filmit tuottavatkin erittäin hienoa jälkeä, moni kuvaaja pitää perinteisen rakeen filmien negatiivien ulkonäöstä ja lisäksi niiden manipulointi kehitysvaiheessa on helpompaa. Tässä tapauksessa "molempi parempi" toimii oikein hyvin.

Filmin ominaiskäyrä kertoo negatiivin tiheyden (tiheät kohdat ovat valottuneet enemmän) suhteen valotuksen määrään. Ominaiskäyrän muoto vaihtelee eri filmityyppien välillä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eri filmien kontrasti vaihtelee. Esimerkiksi Ilfordin FP4+ on voimakaskontrastisempi kuin Ilfordin HP5+, joka puolestaan sopii hyvin suuremman dynamiikan omaavien näkymien tallentamiseen.

Valokuvaaminen filmikameralla

Valokuvaaminen filmikameralla ei eroa juurikaan digikameralla kuvaamisesta, ainakaan mikäli kuvaaja on tottunut käyttämään manuaalista moodia. Filmin valinta (väri- vai mustavalkofilmi, ISO-arvo, filmin tyyppi) pitää luonnollisesti tehdä etukäteen. Aukon valinta sekä suljinaika valitaan kohteen mukaan käyttäen joko kameran sisäistä tai erillistä valotusmittaria. Digikameraa tai mobiililaitteen sovellusta voi myös käyttää valotusmittarina. Tällöin on tosin syytä oppia tuntemaan kuinka oma filmikamera toimii suhteessa näihin.

Filmin käsittelyssä pitää muistaa, että kehittämätön filmi on valoherkkää (filmin olemassolon tarkoitus), joten sitä pitää suojata kaikelta valolta itse valokuvan ottamistapahtuman ulkopuolella. Rullafilmin kanssa toimiminen on suhteellisen helppoa kunhan muistaa olla avaamatta kameran takakantta ennen kuin koko filmi on kuvattu ja kelattuna rullalle.

Mustavalkofilmejä voidaan tyypillisesti yli tai alivalottaa yhden tai kahden aukon verran. Tämä sitten kompensoidaan kehitysvaiheessa ns. push tai pull -prosessoinnilla. Filmin ylivalottaminen (esim. ISO 400 filmi valotetaan ISO 200 mukaisesti eli kaksinkertaisella valotusajalla tai suuremmalla aukolla) ja pull-prosessointi (kehitetään lyhyemmän aikaa ja/tai laimeammassa kehitteessä) vähentää negatiivin kontrastia. Vastaavasti alivalottaminen ja push-prosessointi (kehitetään pidemmän aikaa ja/tai vahvemmassa kehitteessä) lisää negatiivin kontrastia.

Isoformaatilla laakafilmille kuvattaessa voidaan jokainen ruutu valottaa ja prosessoida erikseen suhteessa filmin nominaaliin ISO-herkkyyteen. Rullafilmille kuvattaessa pitää koko filmi valottaa ja kehittää saman kaavan mukaisesti. Monessa keskiformaatin kamerassa (Hasselblad, Mamiya RZ(B)67) onkin vaihdettava perä, mikä mahdollistaa filmin vaihdon kuvauksen aikana.

Ali- tai ylivalotusta voidaan myös käyttää kompensoimaan filmikameroiden rajallisia suljinaikoja ja filmien rajallisia herkkyyksiä. On syytä kuitenkin pitää mielessä, että push-prosessointi lisää negatiivin rakeisuutta, mikä voi muodostua ongelmaksi etenkin pienempiä filmikokoja käytettäessä. Toisaalta tietyssä tilanteessa rakeisuutta voidaan myös käyttää taiteellisena tehokeinona.

Massive Dev Chart toimii oivana apuna push- ja pull-prosessoijalle.

Filmin skannaaminen

Mikäli filmi halutaan skannata tietokoneella tapahtuvaa jatkokäsittelyä varten aiheuttaa 35 mm filmin pieni koko ongelmia. Nykyisten tasoskannerien resoluutio ei aivan riitä filmin tarkkuuteen. Rumpuskannerit ovat valitettavasti sekä kalliita että harvinaisia. Tässä mielessä kannattaa myös tutustua suurempien filmiformaattien tarjoamiin vaihtoehtoihin. Toisaalta laadukkaita filmiskannereita on saatavilla. Filmiskanneri on harkinnan arvoinen investointi tasoskanneria selkeästi paremman laatunsa ansiosta. Keskiformaatin filmistä saadaan laadukkaalla tasoskannerilla jo hyvinkin tarkkoja digitaalisia kuvia.

Nikon F5, 16mm, Ilford HP5+ - Kuvaaja Ilkka Aaltonen

Nikon F5, 16mm, Ilford HP5+ - Kuvaaja Ilkka Aaltonen

Mistä löytää lisätietoa?

Wikipedia 120 film
The Massive Dev Chart

Filmikuvaus - Pimiössä työskentely

Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa tutustuimme filmikuvaukseen ja tarvittaviin välineisiin. Tässä toisessa osassa tutustumme pimiötyöskentelyyn. Ensiksi valotettu filmi kehitetään negatiiviksi ja lopulta negatiivista vedostetaan paperille valokuva.

Pimiö

Tampereen kameraseuran pimiö. Vasemmalla "märkä puoli" altaineen. Oikealla
"kuiva puoli", jossa taustalla näkyy mm. seuran Ilford Multigrade 500 suurennuskone.

Filmin kehittäminen

Valotettu filmi pitää saada siirettyä kehitystankkiin. Seurallamme on käytössä Paterson kehitystankkeja. Siirto tankkiin pitää tehdä täysin pimeässä, koska kehittämätön filmi on edelleen valoherkkää. Esimerkiksi YouTubesta löytyy paljon hyviä ohjeita (esim. hakusanoilla "paterson tank"), mutta ylivoimaisesti helpoin tapa on osallistua seuran pimiönkäyttökoulutukseen. Koulutus on myös edellytyksenä pimiömme käyttöoikeuden saamiselle. Sen jälkeen kun filmi on siirretty tankkiin, voidaan valot pitää päällä.

Filmin kehityksessä on useita eri vaiheita ja siihen tarvitaan erilaisia liuoksia. Jokaisen vaiheen jälkeen edellinen liuos kaadetaan talteen (ei viemäriin) ja seuraavan vaiheen liuos kaadetaan tankkiin. Ennen aloitusta kaikki liuokset tulee olla mitattuina (esim. keskiformaatille sopii 500 ml tankki) ja oikeisiin suhteisiin sekoitettuna sekä 20 asteen lämpöisinä.

Filmin kehityksen työvaiheet:

  1. Kehittäminen kehitteessä (developer). Valolle herkistyneet hopeasuolokiteet muuttuvat kehitteessä näkyväksi hopeaksi. Tässä vaiheessa tankissa kehitteen peitossa olevaa filmiä vuoronperään agitoidaan (tankkia liikutetaan), jotta saadaan tuoretta kehitettä kosketuksiin emulsion kanssa ja vuoroin pidetään paikoillaan. Agitointi vahvistaa kuvan kirkkaita kohtia (tiheitä eli tummia kohtia negatiivissa) kun taas paikallaan pidettäessä filmin kanssa suoraan kosketuksissa oleva liuos kuluu loppuun eniten valoa saaneissa kohdissa varjokohtien jatkaessa kehittymistä.
  2. Pysäyte (stop bath), jolla neutralisoidaan kehite, jotta sen toiminta pysähtyy.
  3. Kiinnite (fixer), jonka tarkoituksena on poistaa valottumattomat hopeasuolokiteet filmistä ja estää valmiin negatiivin spontaani kehittyminen myöhemmin.
  4. Pesuvaiheessa kaikki kehite ja hopeajäämät poistetaan negatiivin pinnalta.
  5. Hypo-pesu (valinnainen vaihe) lyhentää tarvittavaa kuivausaikaa. Tässä kohdassa voidaan vaihtoehtoisesti käyttää esim. Ilford Washaid-liuosta.
  6. Kuivaus tapahtuu erillisessä kuivauskaapissa.

Kemikaalien valinta

Eri kehitteitä on lukuisia ja niiden ominaisuuksilla voidaan vaikuttaa negatiivin sävyihin, kontrastiin, rakeisuuteen ja tarkkuuteen. Alkuvaiheessa kannattaa ehdottomasti lähteä liikkeelle jonkun modernin ja yleisesti käytetyn kehitteen kanssa. Esimerkiksi Kodakin XTol ja Ilfordin ID-11 ovat kumpikin mainio lähtökohta. Pysäyte ja kiinnite eivät vaikuta kuvan laatuun ja niiden valinta kannatta tehdä käytännön seikkojen mukaisesti (sama merkki kuin mitä kehite tai sitten mitä sattuu olemaan saatavilla).

Itse olen käyttänyt varsin menestyksekkäästi seuraavia työvaiheita Ilfordin ohjeen mukaisesti (kaikkien liuosten, erityisesti kehite, lämpötila on tasan 20 astetta, tosin etenkään pesun kanssa ei ole niin tarkkaa):

  • Filmi: Ilford HP5+, ISO 400 (valotettu ISO 320-400 mukaisesti)
  • Kehite: Ilford ID-11 laimennettuna 1:1 (kehite:vesi). Lämpötila 20 astetta. Kehitysaika 13 minuuttia. Agitointi ensin 1 minuutti jatkuvasti ja sen jälkeen 10 sekuntia jokaisen alkavan minuutin aluksi.
  • Pysäyte: Ilford Ilfostop laimennettu 1:9, 20 astetta, 15 sekuntia agitoiden koko ajan.
  • Keskeyte: Ilford Rapid Fixer laimennettu 1:4, 3 minuuttia, 20 astetta, agitointi kuten kehitteessä
  • Pesu vedellä: ensin 5 agitointia ja veden vaihto, sitten 10 ja vaihto ja lopulta 20 ja vaihto. Sen jälkeen vielä muutama minutti juoksevan veden alla varmuuden vuoksi.
  • Lopuksi vielä pikainen huuhtelu Ilford Washaidilla. Tässä vaiheessa negatiivi poistetaan tankista ja siirretään kuivauskaappiin.
  • Kuivaus kunnes negatiivi ei enää tunnu tahmealta. Noin kymmenen minuuttia tuntuu riittävän hyvin.

Kuivattu negatiivi leikataan sopiviin paloihin ja tallenetaan negatiivi-muovissa kansioon mielellään pimeään ja tasalämpöiseen paikkaan.

Sitten kun tämä prosessi on hallussa yhdellä kehitteellä kannattaa ehdottomasti kokeilla myös muita vaihtoehtoja. Hyvänä periaatteena kannattaa muistaa, että kun vaihtaa vain yhtä parametria kerrallaan (filmi, kehite, liuoksen laimennussuhde jne.) niin lopputuloksesta pystyy oppimaan jotain. Useamman parametrin muuttuessa on hankala tietää mikä oli kunkin vaikutus lopputulokseen.

Kehityksen vaikutus negatiiviin

Itse kehitteen ominaisuuksien lisäksi myös kehitystapahtumalla on suuri vaikutus negatiivin sävyskaalaan. Kehitysaikaa pidentämällä tai käyttämällä vahvempaa liuosta saadaan voimakkaampi kontrasti ja samalla lisätään negatiivin tiheyttä eli kompensoidaan mahdollista alivalotusta. Vastaavasti laimeammalla kehiteliuoksella tai lyhyemmällä kehitysajalla voidaan vähentää negatiivin kontrastia ja kompensoida ylivalotusta.

Myös agitoinnin ja levon suhde vaikuttaa negatiivin kontrastiin siten, että suurempi agitoinnin määrä lisää negatiivin kontrastia.

Käytettävän veden lämpötilalla on myös vaikutusta siten, että lämmin vesi lyhentää vaadittavaa kehitysaikaa ja päin vastoin. Veden lämpötila kannattaa kuitenkin ehdottomasti pitää vakiona 20 asteessa, jotta muuttujien määrä saadaan pidettyä rajallisena.

Massive Dev Chart toimii tässä kohtaa oivana apuna.

Kuvien vedostaminen

Seuraavaksi kehitetystä negatiivista tehdään kuva eli positiivi valokuvapaperille. Prosessi on hyvin samankaltainen kuin negatiivin kehityksessä, mutta valonlähteenä toimii suurennuskoneen lamppu. Negatiivin tumat kohdat päästävät lävitseen vähemmän valoa ja toistuvat siten vaaleampina. Suurimpana käytännön erona on, että valokuvapaperit eivät ole herkkiä punaiselle valolle, joten pimiössä voidaan työskennellä punaisen suojavalon kanssa.

Suurin päätös on itse valokuvapaperin valinta. Monet vannovat perinteisen kuitupaperin (fibre based) nimiin, mutta aloittelijalle helpompi valinta on muovipohjainen (resin coated) paper. Multigrade-paperissa on se hieno ominaisuus, että yhdessä sopivan suurennuskoneen kanssa (esim. käytössämme oleva Ilford Multigrade 500) voidaan valokuvan kontrastia säätää helposti vielä vedostusvaiheessa.

Tässä vaiheessa tarvitaan:

  • Valokuvapaperia. Esimerkiksi Ilfordin Multigrade IV RC.
  • Valokuvapaperin kehite, esimerkiksi Ilford Multigrade paper developer.
  • Keskeyte. Sama kuin filmille.
  • Kiinnite. Sama kuin filmille, mutta liuos voi olla laimeampi.

Vedotuksessa on seuraavat työvaiheet:

  1. Negatiivin valmistelu. Negatiivi puhdistetaan pölystä esim. pienellä kumipuhaltimella ja asetellaan sopivankokoiseen suurennuskoneen telineeseen.
  2. Valojen sammutus. Suojavalot päälle.
  3. Kuvan tarkennus. Suurennuskoneesta valitaan sopiva linssi ja avataan se suurimmalle aukolle, jotta työpöydälle (easel) saadaan mahdollisimman kirkas kuva. Pöydälle kannattaa asettaa käytetty valokuvapaperi väärinpäin, jotta korkeus saadaan täsmälleen samaksi. Tarkennus tehdään luuppia käyttäen ja niin, että filmin rakeet tarkentuvat. Näin itse valokuvan tarkennus ei pääse vaikuttamaan tähän vaiheeseen.
  4. Seuraavaksi suurennuskoneen objektiivia suljetaan esim. 2 stoppia, jolloin se saadaan terävimmälle toiminta-alueelleen.
  5. Koevedoksen tekeminen. Pöydälle asetetaan tuore valokuvapaperi ja sitä valotetaan eri määrä eri kohtiin esimerkiksi toisella paperilla varjostamalla. Kannattaa yrittää saada kuvan kiinnostavat varjot ja kirkkaat kohdat mukaan eri määrillä valotetuihin aluesiin.
  6. Kun sopiva valotusaika on löytynyt, otetaan uusi paperi ja valotetaan se.
  7. Kehitys kehitysaltaassa olevassa kehitteessä samalla agitoiden.
  8. Keskeyteliuos.
  9. Kiinniteliuos.
  10. Pesu ja kuivaus.

Ensimmäiseksi kannattaa filmin kuvista tehdä pinnakkaisvedos, jolla filmistä saadaan myöhempää tarkastelua varten positiivikuvat. Tämä tapahtuu asettelemalla negatiivis sopivaan telineeseen valokuvapaperin päälle (vain suojavalot päällä tässä työvaiheessa), asettamalla niiden päälle puhdas lasilevy ja valottamalla sopiva aika (tämä vaatii kokeilua). Tämän jälkeen kuva kehitetään jatkamalla kohdasta 7.

Itse olen käyttänyt seuraavia aineita ja aikoja. Liuoksen lämpötila 20 astetta.

  • Ilford Multigrade RC paperi
  • Kehite Ilford Multigrape paper developer 1:9, 2 minuuttia koko ajan agitoiden.
  • Keskeyte Ilford Ilfostop 1:19, 10 sekuntia koko ajan agitoiden.
  • Kiinnite Ilford Rapid Fixer 1:9, 1 minuutti koko ajan agitoiden.

Kuvan valotuksen ja kontrastin muuttaminen vedostuksessa

Valokuvan kehitysvaiheessa voida enää juurikaan vaikuttaa kuvan kontrastiin tai valotukseen ilman laadun heikennystä. Tämä kaikki voidaan tehdä itse vedoksen valotusvaiheessa. Multigrade-paperilla voidaan kuvan kontrastin jyrkkyyttä säätää asteikolla 1 (matala kontrasti) - 5 (erittäin voimakas kontrasti). Arvo 2 on hyvä lähtökohta.

Valotusajan valinta vaatii alussa kokeilua, mutta helpottuu kokemuksen myötä. Kuten yleensäkin, mutta erityisesti tässä kohtaa, hyvät muistiinpanot auttavat. Valon määrään vaikuttavat luonnollisesti valittu objektiivi, aukon koko ja myös kuvan koko (negatiivin etäisyys valokuvapaperista). Tyypillisesti ajat liikkuvat 10-20 sekunnin välimaastossa. Valotusaikaan voi vaikuttaa aukkoa säätämällä, mutta kannattaa muistaa, että objektiivin paras kuvanlaatu saavutetaan yleensä pari aukkoa maksimia pienemmällä aukolla, mutta sen jälkeen laatu heikkenee diffraktion vuoksi.

Kuvan valotusta voidaan säätää alueittain varjostamalla (esimerkiksi toisella paperilla) alueita, joiden halutaan jäävän vaaleammiksi. Alivalottuneista kohdista saadaan sävyjä irti antamalla niille reilusti lisää valoa vedostusvaiheessa. Samalla kuvan rakeisuus korostuu, joten tässäkin pitää tehdä kompromissi. Yhden stopin säätö on vielä varsin kohtuullista.

Lopuksi siivous

Viimeinen ja yksi tärkeimmistä työvaiheista on pimiön siivoaminen. Astiat tiskataan ja asetetaan kuivumaan ja kaikki tavarat palautetaan omille paikoilleen. Roskis tyhjennetään ulos. Näin pimiöön on mukava palata itsekin, kun kaikki muutkin noudattavat samoja pelisääntöjä.

Valmiita vedosteita

Valmiita vedosteita

Tästä eteenpäin

Näillä ohjeilla saadaan liki takuuvarmasti aikaan hyvä negatiiveja ja hyviä valokuvia. Hyvällä kuvalla ja mestariteoksella on kuitenkin eroa. Taitojen kehittyessä kannattaa kokeilla eri kehitteitä ja kehitystekniikoita filmin kehityksessä. Vedostamisessa voi kokmuksen myötä myös kehittyä huomattavasti. Kuitupaperin kokeilukin voi avat uusia ulottuvuuksia. Tässäkin asiassa tekemällä oppii eikä virheitä kannata turhaan pelätä.

Mistä löytää lisää tietoa

The Massive Dev Chart
Ilford processing your first b&w film