Filmikuvaus - Kuinka päästä alkuun?

Analoginen valokuvaus filmille on kasvattanut uudelleen suosiotaan 2010-luvulla sekä vanhojen harrastajien että digikuvauksella aloittaneiden parissa. Laadukkaiden (käytettyjen) kameroiden ja objektiivien saatavuus varsin edulliseen hintaan sekä tarvittavien kemikaalien saatavuus tekevät aloittamisesta suhteellisen helppoa. Filmin kehittämisen hankaluus on monelle kuitenkin ainakin näennäinen este. Tampereen Kameraseuran jäseninä meillä on käytössämme korkeatasoisesti varusteltu pimiö, jossa mustavalkonegatiivien kehitys ja vedostaminen onnistuvat mainiosti. Lisäksi kokeneet jäsenemme pystyvät auttamaan inokkaan filminoviisin alkuun. Lisäksi esimerkiksi Kameratori tarjoaa filmin kehitys- ja skannauspalveluita varsin kohtuulliseen hintaan. Seuraavassa kerron omiin kokemuksiin pohjautuen millaista on aloittaa analoginen valokuvaaminen liki tyhjästä.

Hasselblad, 80 mm, Kodak Portra 160 - Kuvaaja Ilkka Aaltonen

Hasselblad, 80 mm, Kodak Portra 160 - Kuvaaja Ilkka Aaltonen

Miksi kuvata filmille?

Seuramme filmille kuvaavilla jäsenillä on hyvin erilaiset taustat. Osa kuvaa pelkästään filmille, mutta monet kuvaavat filmiä digin rinnalla. Toiset ovat kuvanneet filmille vuosikymmeniä kun taas jotkut ovat vasta-alkajia. Kaikkia kuitenkin yhdistänee ainakin jonkinlainen kiinnostus valokuvauksen historiaan sekä mieltymys analogisten kuvien erityiseen laatuun.

Mielestäni filmin ja digitaalisen valokuvan absoluuttisen laadun vertailu on jokseenkin turhaa. Nykypäivän digikamerat ja niiden sensorit tuottavat erittäin tarkkoja ja laajan dynamiikan omaavia valokuvia. Moni filmiharrastaja kuitenkin vannoo filmistä löytyvän erityisen laadun nimiin. Se voi olla mustavalkofilmin upeat sävyliu'ut ja valotusvara tai värifilmin laaja väriskaala. Filmin rakeisuus, jota usein pidetään virheenä, voi myös toimia hienona efektinä. Suurempiin filmiformaatteihin siirryttäessä myös resoluutio kasvaa vähintään haastaen modernit digikamerat.

Käsityön konkreettisuus verrattuna digikuvaamiseen sekä perinteisen valokuvauksen tekniikoiden säilyttäminen ja vaaliminen ovat myös hyviä syitä kuvata filmille. Filmille kuvaamisen suhteellinen hitaus voi olla myös vapauttavaa. Kuvausretken onnistumista ei mitatakaan otettujen kuvien määrällä ja yksikin loisto-otos tuntuu palkinnolta. Samalla kuvaaminen muuttuu vaativammaksi, mikä voi avata uusia ulottuvuuksia harrastukseen. Ja mikä olisikaan parempi tapa oppia valokuvauksen teoriaa kuin soveltaa sitä käytännössä ilman kameran automatiikan tuomaa turvaa.

Kannattaa myös muistaa, että joitain klassikko-kameroita esim. Pentax 67, Mamiya  RF 66 ja 67 ja Fujin keskikoon mittaetsinkameroita voi käyttää ainoastaan filmille kuvaten.

Filmikuvaamisen kustannukset

Filmikuvaamisen kalleus on suhteellista. Kameroita ja optiikkaa saa käytettynä hyvinkin edullisesti. Aikanaan pienen auton verran maksanut studiokamera objektiiveineen on nyt käytettynä useimpien harrastajien ulottuvilla.

Useimpien kameroiden optiikkaa voidaan käyttää modernissa peilittömässä järjestelmäkamerassa (Olympus ja Panasonic micro 4/3, Fujifilm, Sony) sopivien adapterien avulla käsitarkenteisesti. Filmikameraa varten ostettua objektiivia ei siis tarvitse hylätä, vaikka välillä vaihatisikin digikuvaamiseen.

Filmi ja kemikaalit toki maksavat jotain, mutta pienen vaivannäön ja taustatyön avulla niissäkin voi säästää. Valuuttakurssien vaihteluita voi hyödyntää ja ostaa esimerkiksi Ilfordin tuotteita suoraan Iso-Britanniasta ja Kodakin tuotteita muualta. Valtamerkkien lisäksi on olemassa pienempiä valmistajia, joiden tuotteet ovat käytännössä vastaavia, mutta edullisempia. Kemikaalien säilyvyyttä voi parantaa säilömällä ne ilmatiiviiseen haitaripulloon. Kemikaalien säilyvyys on yleensä valmistajan lupauksia parempi. Paljon kuvaavalla yksikkökustannukset myös laskevat huomattavasti ja filmin kehittäminen ja etenkin valokuvien vedostaminen isommalla porukalla on harkinnan arvoista. 

Kameran valinta

Mikäli kaapin perältä ei löydy toimivaa filmikameraa, on sellaisen ostaminen tai lainaaminen ensimmäinen askel. Seuraavassa käsitellään lyhyesti erilaisia vaihtoehtoja lähinnä filmikoon mukaisesti. Mitään yhtä oikeaa valintaa ei ole kuitenkaan olemassa.

Filmikoko vaikuttaa (aivan kuten digikameran sensorin koko) optiikan polttoväliin kuvakulman pysyessä vakiona. Saman kuvakulman saavuttaminen keskiformaatin kameralla vaatii suunnilleen kaksinkertaisen polttovälin verrattuna 35 mm filmiin. On huomattava, että keskiformaatteja on useita eri kokoja ja kuvasuhteita, mikä hankaloittaa vertailua. Koon vaikutuksia vaadittuun polttoväliin voi kätevästi vertailla Field of View -laskurilla

Vastaavasti isommalle filmikoolle kuvattaessa saman kuvakulman antava objektiivi tuottaa kapeamman syväterävyysalueen pidemmän polttovälinsä johdosta. Depth of Field -laskurilla voidaan havainnoida filmikoon vaikutus syväterävyyteen.

Suurempiin formaatteihin siirryttäessä valokuvauksen tahti yleensä rauhoittuu, koska kuvat otetaan suhteellisen pienellä aukolla ja pitkillä valotusajoilla riittävän syväterävyysalueen saavuttamiseksi. Tosin vielä keskiformaatilla voidaan kuvata varsin samalla tekniikalla kuin kinokoolla.

Tampereen Kameraseuran pimiössä voidaan vedostaa mustavalkofilmiä aina 4 x 5-tuuman laakafilmiin asti. 

Kinofilmikamerat

Perinteiselle 35 mm filmille kuvaaminen on edelleen helpoin tapa aloittaa filmiharrastus tai palata sen pariin. Kameroita on saatavilla käytettynä paljon ja edullisesti. Myös sopivaa optiikkaa löytyy helposti. Canonin ja Nikonin automaattitarkenteisia objektiiveja voi käyttää myös filmirunkojen kanssa, mikä tekee niistä erinomaisen valinnan jo kyseiseen järjestelmään sijoittaneelle.

Keskiformaatti

Keskiformaatin filmi on kooltaan kaikkea yli 35 mm mutta alle 4x5 tuumaa. Yleisin formaatti on 120, jossa paperitaustaiselle rullafilmille mahtuu tyypillisesti 8-15 ruutua. Yleisiä keskiformaatin filmikokoja ovat:

  • 6x4.5 cm - esim. Mamiya 645, Contax 645 ja Fujifilm GA645
  • 6x6cm - useita Hasselbladin malleja
  • 6x7cm - esim. Pentax 67, Mamiya RB/RZ67, Fuji GF670, 
  • 6x9cm - esim. Fuji GX690 "Texas Leica"

Kameran valintaan vaikuttaa haluaako peilillisen järjestelmäkameran tyylisen kameran vai mittaetsinkameran. Hasselbladilla on useita hienoja 6x6-kameroita ja ne ovatkin manio vaihtoehto mikäli budjetti ei ole kovin tiukka. Itse päädyin ostamaan tori.fi:stä Mamiya RZ67-kameran, joka on melko isokokoinen ja kömpelö studiokamera. En ole valintaani kuitenkaan katunut, koska sekä kamera, että Mamiyan maineikas optiikka ovat toimineet moitteettomasti. Mihin hyvänsä merkkiin päätyykään olisi hyvä valita suhteellisen yleinen merkki optiikan ja varaosien saatavuuden varmistamiseksi. Vaihdettava perä, joka mahdollistaa filmin vaihdon kuivauksen aikana, on oiva ominaisuus joissakin keskiformaatin kameroissa (kuten Mamiyassani ja Hasselbladeissa).

Mamiya RZ67

Mamiya RZ67

Isoformaatti

Isoformaatin kamerat alkavat 4x5-tuuman filmikoosta ja jatkuvat kustomoituina versioina mielettömän suuriin kokoihin asti. 8x10-tuumaa on toinen yleinen koko. Isoformaatilla kuvatessa kaikki muuttuu. Filmi on yksittäin pimeässä ladattaavaa laakafilmiä ja kamerat ovat usein suuria ja kömpelöitä paljekameroita. Tarkennus tapahtuu palkeen avulla kankaan sisällä.

Kaksi eri pääryhmää ovat:

  • Palkkikamerat alunperin studio-käyttöön - esim. Sinarin kamerat
  • Pressikamera, field-kamera, jonka saa näppärästi (isoformaatissa kaikki on suhteellista) kasaan - esim. Linhof Technica, Wista Field

Isoformaatin kamerat ovat usein ns. teknisiä kameroita, joiden ominaisuuksia pystyy hienosäätämään erilaisten "liikkeiden" avulla.

Isoformaatin filmistä saadaan skannattua erittäin laadukkaita kuvia, jopa 100 megapikselin resoluutioon asti. Monet valokuvauksen suuret nimet, kuten vaikkapa Ansel Adams, ovat loihtineet unohtumattomia valokuvia käyttämällä isoformaattia.

Isoformaatin kameroilla voidaan myös käyttää perinteisiä tekniikoita kuten märkälevyprosessia, tosin teknisten haasteiden kasvaessa vasin suuriksi.

Pinhole-kamerat

Pinhole- eli reikäkameralla kuvaaminen joko laakafilmille tai suoraan positiivipaperille vie kuvaajan valokuvauksen alkulähteille. Kuvattaessa vaikkapa aukolla f/295 antaa ääretön syvyysterävyys ja likimain yhtä ääretön diffraktion aiheuttama kuvan pehmeys kuville aivan uusia ulottuvuuksia. Pinhole-kuvaaminen onkin aivan oma alalajinsa eikä sinänsä verrannollinen muihin vaihtoehtoihin.

Muita varusteita

Valotusmittari on tarpeellinen monen filmikameran kanssa. Erillinen valotusmittari on hieno ratkaisu, mutta digikameran avulla tai vaikkapa erillisellä mobillilaitteen sovelluksella pääsee hyvin alkuun. 

Negatiivien säilytystä varten on hyvä olla varta vasten sitä varten suunniteltuja taskuja, mikä takaa negatiivin hyvän säilyvyyden.

Kameran ostaminen

Käytettyjä filmikameroita ja niihin sopivaa optiikkaa liikkuu markkinoilla todella paljon. Suomalainen Kameratori sekä nettihuutokaupat sekä tietysti eBay ovat käypiä vaihtoehtoja. Kalliimpia kameroita ja objektiiveja hankittaessa riski tietysti kasvaa, mutta yleensä ottaen myyjät tuntuvat olevan rehellisiä. Ja aina voi halutessaan käyttää kauppoja, jotka antavat palautusoikeuden ostoksille. 

Filmin valinta

Yksi filmikuvaamisen hienoimpia puolia on vaihtoehtojen rajattomuus. Filmi- ja paperityyppejä on lukuisia ja niille voidaan valita lukemattomista kehitteistä ja kehitystekniikoista. Tämä voi kuitenkin saada harrastuksen aloittamisen tuntumaan hankalalta. Alussa onkin suositeltavaa valita tunnetun valmistajan tuotteita sekä käyttää niihin ohjeiden mukaisa kehitysaikoja ja -tekniikoita. Sitten kun perusteet ovat hallussa voidaan jatkaa haastavampien ja harvinaisempien tekniikoiden pariin aina vaikkapa märkälevykuvaukseen asti.

Seuraavassa käsitellään hyvin aloittelevalle kuvaajalle sopivia Ilfordin ja Kodakin tuotteita. Valinta niiden välillä lienee makuasia. Harrastus voidaan toki aloittaa lukuisten muidenkin vaihtoehtojen kautta ja kokemuksen karttuessa kannattaa ilman muuta etsiä itselle mieluisia vaihtoehtoja eri merkkien valikoimista. 

FilmiEn ominaisuudet ja valinta

Filmikuvaajan ensimmäinen valinta tapahtuu väri- ja mustavalkofilmin välillä. Esimerkiksi Kodak Portra ja Ektar -filmeillä saadaan upeita värivalokuvia. Värifilmin kehitys tapahtuu C-41-prosessilla ja vaikka omatoiminen kehittäminen on mahdollista, se on hankalaa eikä tulos käytännössä eroa kaupallisesta kehittämisestä. Tässä artikkelissa keskitytään mustavalkofilmiin ja sen kehitykseen. Mustavalkofilmin kehityksellä pystytään vaikuttamaan huomattavasti lopullisen negatiivin kontrastiin ja myös korjaamaan tai muuttamaan valotusta.

Filmikuvauksessa valokuva muodostetaan ensin filmille negatiivina. Mustavalkofilmi koostuu useasta kerroksesta:

  1. Suojaava kuori
  2. Emulsio, jossa on valoherkkiä hopeasuolokiteitä liivatteessa (gelatin)
  3. Muovikalvo, jonka toimii filmin runkona
  4. Valopihasuoja (anti-halalation layer), jonka tehtävänä on estää filmin sisäisten heijastusten aiheuttamia ongelmia

Valotuksen aikana filmin emulsion hopeasuolakiteet herkistyvät valolle sen mukaan kuinka paljon kullekin alueelle pääsee valoa ja syntyy ns. latentti kuva. Latentti kuva saadaan näkyväksi negatiiviksi kehittämällä kuva kehitteessä. Filmin rakeisuus riippuu filmin valoherkkyydestä, joka ilmaistaan ISO-arvolla. Mitä herkempi filmi (suurempi ISO) sitä enemmän rakeisuutta - aivan kuin digikameralla kuvattaessa. Digikameroiden ISO-arvot vastaavatkin suurinpiirtein filmien arvoja. Filmin rakeisuus aiheutuu kehityksen aikana tapahtuvasta hopeakiteiden kasautumisesta. Lopullisen negatiivin rakeisuuteen, ja etenkin siihen kuinka sen katsoja kokee, vaikuttavat itse filmin ominaisuudet sekä myös kehitteen ominaisuudet.

Mustavalkofilmit voidaan jakaa seuraaviin luokkiin:

  • Pankromaattiset filmit, jotka toimivat pääpiirteittäin ihmissilmän näkemällä valon taajuusalueella (punainen, sininen, vihreä). Näiden filmien käsittely vaatii täydellisen pimeyden.
  • Ortokromaattiset filmit, jotka toimivat ainoastaan sinisen ja vihreän värin taajuusalueilla. Näitä filmejä voidaan käsitellä punaisen turvavalon kanssa.
  • Infrapunafilmit, jotka toimivat infrapunavalolla.

Jatkossa keskitymme pankromaattisiin filmeihin. Filmit jaetaan lisäksi tyypillisesti kahteen luokkaan rakeen muodon mukaisesti:

  • Perinteisen rakeen filmit, joissa rakeet ovat kolmiulotteisia ja selkeästi havaittavissa. Esimerkiksi Kodakin Tri-X sekä Ilfordin FP4+ ja HP5+ kuuluvat tähän luokkaan.
  • T-rae (tabular grain) -filmit, joissa rakeet ovat litteitä ja siten vähemmän häiritseviä. Esimerkiksi Kodakin T-Max ja Ilfordin Delta kuuluvat tähän luokkaan.

Valinta raetyyppien välillä on puhtaasti makuasia. Vaikka T-rakeen filmit tuottavatkin erittäin hienoa jälkeä, moni kuvaaja pitää perinteisen rakeen filmien negatiivien ulkonäöstä ja lisäksi niiden manipulointi kehitysvaiheessa on helpompaa. Tässä tapauksessa "molempi parempi" toimii oikein hyvin.

Filmin ominaiskäyrä kertoo negatiivin tiheyden (tiheät kohdat ovat valottuneet enemmän) suhteen valotuksen määrään. Ominaiskäyrän muoto vaihtelee eri filmityyppien välillä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eri filmien kontrasti vaihtelee. Esimerkiksi Ilfordin FP4+ on voimakaskontrastisempi kuin Ilfordin HP5+, joka puolestaan sopii hyvin suuremman dynamiikan omaavien näkymien tallentamiseen.

Valokuvaaminen filmikameralla

Valokuvaaminen filmikameralla ei eroa juurikaan digikameralla kuvaamisesta, ainakaan mikäli kuvaaja on tottunut käyttämään manuaalista moodia. Filmin valinta (väri- vai mustavalkofilmi, ISO-arvo, filmin tyyppi) pitää luonnollisesti tehdä etukäteen. Aukon valinta sekä suljinaika valitaan kohteen mukaan käyttäen joko kameran sisäistä tai erillistä valotusmittaria. Digikameraa tai mobiililaitteen sovellusta voi myös käyttää valotusmittarina. Tällöin on tosin syytä oppia tuntemaan kuinka oma filmikamera toimii suhteessa näihin.

Filmin käsittelyssä pitää muistaa, että kehittämätön filmi on valoherkkää (filmin olemassolon tarkoitus), joten sitä pitää suojata kaikelta valolta itse valokuvan ottamistapahtuman ulkopuolella. Rullafilmin kanssa toimiminen on suhteellisen helppoa kunhan muistaa olla avaamatta kameran takakantta ennen kuin koko filmi on kuvattu ja kelattuna rullalle.

Mustavalkofilmejä voidaan tyypillisesti yli tai alivalottaa yhden tai kahden aukon verran. Tämä sitten kompensoidaan kehitysvaiheessa ns. push tai pull -prosessoinnilla. Filmin ylivalottaminen (esim. ISO 400 filmi valotetaan ISO 200 mukaisesti eli kaksinkertaisella valotusajalla tai suuremmalla aukolla) ja pull-prosessointi (kehitetään lyhyemmän aikaa ja/tai laimeammassa kehitteessä) vähentää negatiivin kontrastia. Vastaavasti alivalottaminen ja push-prosessointi (kehitetään pidemmän aikaa ja/tai vahvemmassa kehitteessä) lisää negatiivin kontrastia.

Isoformaatilla laakafilmille kuvattaessa voidaan jokainen ruutu valottaa ja prosessoida erikseen suhteessa filmin nominaaliin ISO-herkkyyteen. Rullafilmille kuvattaessa pitää koko filmi valottaa ja kehittää saman kaavan mukaisesti. Monessa keskiformaatin kamerassa (Hasselblad, Mamiya RZ(B)67) onkin vaihdettava perä, mikä mahdollistaa filmin vaihdon kuvauksen aikana.

Ali- tai ylivalotusta voidaan myös käyttää kompensoimaan filmikameroiden rajallisia suljinaikoja ja filmien rajallisia herkkyyksiä. On syytä kuitenkin pitää mielessä, että push-prosessointi lisää negatiivin rakeisuutta, mikä voi muodostua ongelmaksi etenkin pienempiä filmikokoja käytettäessä. Toisaalta tietyssä tilanteessa rakeisuutta voidaan myös käyttää taiteellisena tehokeinona.

Massive Dev Chart toimii oivana apuna push- ja pull-prosessoijalle.

Filmin skannaaminen

Mikäli filmi halutaan skannata tietokoneella tapahtuvaa jatkokäsittelyä varten aiheuttaa 35 mm filmin pieni koko ongelmia. Nykyisten tasoskannerien resoluutio ei aivan riitä filmin tarkkuuteen. Rumpuskannerit ovat valitettavasti sekä kalliita että harvinaisia. Tässä mielessä kannattaa myös tutustua suurempien filmiformaattien tarjoamiin vaihtoehtoihin. Toisaalta laadukkaita filmiskannereita on saatavilla. Filmiskanneri on harkinnan arvoinen investointi tasoskanneria selkeästi paremman laatunsa ansiosta. Keskiformaatin filmistä saadaan laadukkaalla tasoskannerilla jo hyvinkin tarkkoja digitaalisia kuvia.

Nikon F5, 16mm, Ilford HP5+ - Kuvaaja Ilkka Aaltonen

Nikon F5, 16mm, Ilford HP5+ - Kuvaaja Ilkka Aaltonen

Artikkelisarjan toisessa osassa tutustutaan pimiössä työskentelyyn eli filmin kehittämiseen negatiiviksi sekä valokuvan vedostamiseen paperille.

Mistä löytää lisätietoa?


Juha Häkkinen